Kännykkään puhuminen julkisissa matkantekovälineissä jakaa mielipiteitä. Toisten mielestä se on ärsyttävää ja niiden toisten mielestä heillä on oikeus puhua puhelimessa ja kailottaa koko junavaunulle yksityisasioitaan, mutta muut niin tekevät ovat ärsyttäviä. Tämä on tieteellisesti todistamaton fakta, jolle ei löydy tutkimustuloksia.

Itseäni ei todellakaan kiinnosta pienen Pirjo-Petterin kakkaamisongelmat (varmasti ikävää) tai Lissun hiivatulehdus (ikävää varmasti tämäkin). Minua ei myöskään kiinnosta kuunnella, kuinka se Marjatta taas pokas jonkun ukkomiehen baarista kun oma mies on sellainen vässykkä ja kuinka ne oli taas riidelly koko sunnuntain (kertojana tietenkin Marjatan bff). Eikö näitä puheluita todellakaan voi hoitaa muulloin kuin junassa??

Ehkä hauskin tapaus oli eräs rouva, joka puhui työasioistaan työkaverinsa kanssa puhelimessa. Juna oli aivan täysi ja ko. rouva ymmärsi toki, että tästä ei voi julkisissa puhua. Niinpä hän sitten väänsi kaiken koodikielelle, josta puhelimen toisessa päässä oleva työkaveri ei ilmeisesti ymmärtänyt juuri mitään. Puhelu meni jotakuinkin näin: "No se sano mulle, et se yks...Tiedätkö ketä tarkotan? Ei se, vaan se YKS...Kyllä sä tiedät...Niin sen pitäis tehdä se homma, josta puhuttiin sillon viime viikolla. Ni sitten sillä olikin se toinen homma ja siihen se tarviikin sen yhen tekemään sitä... Tiedätkö sen jutun, mitä tarkotan? Ja sen pitäis käyttää sitä lomaketta, mikä on siellä listassa kolmantena. No siinä yhessä kansiossa siellä...Kyl sä tiedät...". Ja tätä jatkui jonkun aikaa, kunnes rouva itsekin tajusi tilanteen järjettömyyden ja totesi puhelimeen: "Jos mä vaikka soitan sulle kun pääsen kotiin, kun oon nyt junassa, enkä oikeen täällä pysty puhumaan". JES! Mikä älyn riemuvoitto!

Kerranpa pääsin minäkin näpäyttämään puhelimeen kailottajaa. Nainen puhui koko junamatkan puhelimeen ja siinä käytiin kyllä hyvin tarkkaan läpi koko suvun sairaskertomukset ja muut vaivat ja mitä kuuluu kenellekin. Tätä kesti 15 minuuttia, kunnes koko junavaunu pystyi huokaisemaan helpotuksesta (ihan varmasti huokas ainakin mielessään!). Nainen oli vihdoin lopettanut puhelun. Kuin tilauksesta (yllättäen ja pyytämättä) minun puhelimeni soi. Vastasin puheluun, vaikka niin en yleensä junassa tee, koska olin haaveillut tällaisesta tilaisuudesta jo pitkään. Oma puheluni meni näin: "No moikka! Hei kuule, mä oon nyt junassa ja mä en usko, että ketään täällä kiinnostaa kuunnella mun henk.koht. asioita, niin voinko soittaa sulle, kun pääsen kotiin? Okei, soitellaan!". Tämän sanoin tietenkin kuuluvalla äänellä ja naista tuijottaen. Ah, sitä tunnetta! Jäin pois seuraavalla asemalla itsekseni myhäillen. Se oli hieno päivä se!

Tylsien junamatkojen ajaksi olen myös kehitellyt pelin, jota pelailen usein mielessäni. Aina kun nainen puhuu puhelimessa jonkun kanssa, niin yritän arvailla onko soittaja naisen lapsi vai mies. (Toki soittaja voi olla joku muukin, kuten esim. ystävä, mutta se selviää äänenpainosta jne. hyvin nopeasti). Tämä on yllättävän vaikea peli, kokeilkaapa vaikka!!

Ps. Blogissa esiintyvien nimet ovat muutettu