Junassa kulkiessa tulee usein (tahtomattaankin) kuunneltua muiden ihmisten keskusteluja. Parhaimmillaan tämä on erittäin viihdyttävää, mutta joskus sitä miettii päänsä sisällä, että onko tämä nyt oikea paikka tällaiselle keskustelulle. Joskus sitä vaan tuntee suurta myötähäpeää ja joskus tekisi mieli osallistua keskusteluun ja oikaista ihmisten virheellisiä käsityksiä. Kerrankin kuuntelin kahden nuoren neitokaisen keskustelua meneillään olevista jääkiekon MM-kisoista ja olisi niiiiiin tehnyt mieli huutaa väliin, että "Ettekö nyt s**tana tiedä mitään koko lajista??!?!?!! Voisitte edes hieman ottaa asioista selvää, ennen kuin alatte täällä julkisesti itseänne nolaamaan!!". Mutta tapani mukaan pysyin tietenkin hiljaa ja tuhahtelin mielessäni kaikelle tälle tuskastuttavalle tietämättömyydelle.

Mieleenpainuvin keskustelu IKINÄ käytiin äidin ja kahden pojan välillä. Pojat olivat arviolta noin 12- ja 14-vuotiaat. Juna oli tottakai täynnä ihmisiä, joten en varmastikaan ollut ainoa, joka tämän keskustelun kuuli. Pojat olivat selvästi viettäneet laatuaikaa äitinsä kanssa koko päivän, käyneet ehkäpä vähän shoppailemassakin. Äiti istui poikia vastapäätä ja aloitti keskustelun: "Ainiin...Isillä on muuten tänään teille sitten vähän kerrottavaa...". Pojat tietenkin valpastuivat ja rupesivat utelemaan, että mitäköhän asiaa isällä mahtaisi olla. Äiti sitten siihen (hyvinkin tyypilliseen äitien tapaan) alkoi hymistelemään: "Noooh, kuulette sitten illalla...En minä nyt... Eh... Se on isin juttu... Öh... Isi kyllä sitten kertoo... Tai... Niin juuri...". Luonnollisestikaan tämä vastaus ei poikia tyydyttänyt, vaan he halusivat uteliaina tietää mitä asiaa isällä voisi olla. Hetken pojat jaksoivat asiaa äidiltään tivata, kunnes äiti huokaisi syvään. "No kun tämä nyt oikeastaan on isin asia kertoa tämä... En minä nyt voi! Tai.. Noh, kuulette sen sitten kuitenkin isältä, että olkoon menneeksi!". Pojat katsoivat äitiään ja ilmeisesti odottivat sieltä jotain niinkin suurta paljastusta kuin että iskä ei pääsekään viemään heitä jalkapalloharkkoihin. Toinen pojista tuijotti ikkunaa flegmaattisena ja hieman tympääntyneen oloisena äitinsä draamailuun.

"Niin, sellasta, että teillä on vielä yksi veli!", äiti laukaisi tyynenä. Pojat ryhdistäytyivät penkillään ja ilmeet olivat näkemisen arvoiset! "Ai täh?", sai toinen poika sanottua. "Niin sitä isin piti vain teille tänään kertoa, että sai juuri tietää, että teillä on vielä yksi veli lisää", äiti sanoi. (En sitten tiedä kuinka usein tällaista tälle perheelle tapahtuu, kun äiti tosiaan sanoi, että "vielä yksi veli lisää"...) Sitten alkoi poikien kysymystulva. Heitä kiinnosti tietenkin, että minkä ikäinen veli on, missä hän asuu jne. Äiti vastaili kysymyksiin niin hyvin kuin osasi. Minä taas harmikseni jouduin nousemaan junasta. Jäin kuitenkin miettimäään kuulemaani ja pohdin, eikö tällaisen asian kertomiselle tosiaankaan ollut muuta aikaa ja paikkaa?? Ja entäs isä sitten?? Näin mielessäni miehen, joka ravaa isossa omakotitalossa koko päivän edestakaisin ja miettii kuumeisesti kuinka kertoa tällainen asia omille pojilleen. Noh, äippä sitten hoiti senkin!

Kiitos uteliaisuuteni, pääsin siis todistamaan iloista perhetapahtumaa junassa. Ei tällaista ihan joka päivä pääse kokemaan! Junamatkan jälkeen soitin äidilleni ja kerroin tapahtuneesta häkeltyneenä. Kyselin tottakai, kuinka hän tällaisessa tilanteessa toimisi, mutta ei hän osannut äkkiseltään vastata, Äippä oli tosin sitä mieltä, että ei kyllä tällaista asiaa junassa meille lapsille kertoisi...