Lauantaina baarijonossa minulle tultiin kauppaamaan huumeita. En todellakaan ole aiemmin uskonut, että niinkin voi käydä, että joku täysin tuntematon henkilö tulee kysymään haluanko ostaa kiinalaista marihuanaa. Koulujen valistustunneilla tällainen tapa välittää huumeita tuntuu olevan normi. Ainakin 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa (jolloin itse olen huumevalistusta saanut) varoiteltiin juurikin näistä tuntemattomista henkilöistä, jotka hyökkäävät pahaa-aavistamattoman lapsen/teinin eteen pusikosta ja lähes pakottavat ostamaan huumeita. Tuohon aikaan huumevalistajat eivät kertoneet sitä, että joku tuttu tai jopa hyvä ystävä voi olla se henkilö, jonka kautta niitä huumeita saadaan (ja näin varmaan yleensä onkin). 

Kiinalaiset marihuanat jäi ostamatta ja kaupparatsu jatkoi matkaansa. Tänään mietin kuitenkin "omia" huumekokemuksiani. Useimmiten olen törmännyt huumeidenkäyttäjiin paikallisjunissa ja päiväsaikaan. En siis hämyisissä baareissa, hikisissä yökerhoissa tai pimeillä kujilla, niinkuin voisi hyvinkin olettaa. Kävin muutama vuosi sitten töissä Myyrmäessä ja monta kertaa kotimatkalla (yleensä n. klo 14 hujakoilla) M-junassa todistin huumekauppaa, jota tehtiin puhelimitse kovaan ääneen. Sovittiin summista ja paikoista, joista voi kaman sitten noutaa. Tai sitten kaverukset pohtivat yhdessä, keneltä voisivat saada seuraavan annoksensa ja kuka on velkaa ja kenelle ja kuka voisi tehdä palveluksen. Eniten hämmennystä aiheutti (ja aiheuttaa edelleen) itselleni se, ettei näitä asioita tehty salassa, häpeillen tai salamyhkäisesti koodisanoja käyttäen. 

Eräs huumekokemus on jäänyt mieleeni erittäin vahvasti. Olin ystäväni kanssa iltasella K-junassa. Vaunussa oli meidän lisäksemme kolme nuorta miestä. Hetken matkustettuamme aloimme ihmettelemään mitä tämä kolmen miehen seurue oikein touhuaa. Jatkoimme jutustelua hiljaisesti keskenämme ja olimme kuin emme olisi huomanneet mitään. Nämä veijarit olivat kirjaimellisesti käärineet hihansa ja ryhtyivät hommiin. Apuvälineet oli kaivettu repuista esille, vyöt kiristettiin käsivarsiin ja sitten vaan piikitettiin menemään! Tässä vaiheessa katsoimme kaverini kanssa vain toisiamme ja yritimme pysyä hiljaa paikoillamme. Emme tienneet, olivatko miehet edes huomanneet meitä. Siinä sitten laskeskeltiin minuutteja, koska meidän asemamme tulisi ja pääsisimme junasta pois. Tilanne oli samaan aikaan absurdi ja hieman myös pelottava. 

Olenkin erittäin iloinen siitä, että nykyään vartijoita ja järjestyksenvalvojia näkee junissa useammin kuin ennen ja että he liikkuvat junissa myös aamuisin ja päivisin. Hämäräheikit kun eivät liiku vain öisin ja kauppaakin käydään avoimesti keskellä päivää. Aloittaessani tämän kirjoituksen näppäilemisen olin jo vakaasti päättänyt lopettaa tämän vanhaan sananlaskuun: "Kauppa se on mikä kannattaa!". Luovuuden virta ei kuitenkaan kuljettanut tekstiä toivomallani flow:lla, eikä sananparsi sittenkään istunut tekstiin kuin piikki suoneen. Joten joudun säästämään sen toiseen kertaan. Pahus!