Siis kyllä nyt meni taas tänään kuppi nurin ja vati ympäri!! Kohtasin nimittäin tänään junassa jälleen himokaapijan! Himokaapija syö evästä kertakäyttöisestä annosastiasta muovilusikalla ja kaapii viimeisetkin jugurtin / rahkan / jäätelön / mitä ikinä lieneekään rippeet hillittömällä vimmalla purkin jokaisesta nurkasta, kolosta, onkalosta ja pohjalta ja kaapii ja kaapii ja rapsuttaa ja hinkuttaa ja vielä vähän kaapii. Ei siinä mitään, eihän ruokaa saa roskiin heittää... Mutta onko sitä kaapimista ja kovaäänistä rapsuttamista lusikalla pakko jatkaa minuuttitolkulla??!?!! Itse todistamani ennätys oli Helsingistä Tikkurilaan H-junassa. Siinä matkalla vaihdoin epä-suomalaiseen tapaan muutaman epätoivoisen katseen vastapäätä istuneen naisen kanssa ja kuin yhteistuumin annoimme pahaa silmää himokaapijalle. Oli hieno hetki, kun sen jälkeen vielä katsoimme toisiamme hymyillen hyväksyvästi ja sanattomasti viestimme toisillemme, että "ei, et ole ainoa, jonka aivot halkeavat tuosta vimmaisesta kaapimisesta". Ajattelen aina tätä kohtaamista lämmöllä, kun törmään himokaapijaan. 

Muutenkin eväiden syöminen julkisissa saa verenpaineen kohoamaan ja otsasuonet pullistelemaan. Ymmärrän hyvin, että joskus julkinen kulkuväline voi olla ainoa hetki kun ehtii eväänsä syömään, mutta silloin pitäisi kyllä eväsvalinnoissa ottaa huomioon muut kanssamatkustajat, jotka joutuvat sitä brutaalia toimenpidettä katselemaan ja etenkin kuuntelemaan. Tässä muutama esimerkki ruuista, joita ei missään nimessä, ei minkäänlaisessa hädässä tai epätoivossa pitäisi kenenkään koskaan ikinä nevöevö syödä julkisissa:

- Banaani. Oma henk.koht. inhokkini kaikista ikinä! Ei riitä, että banaanin syöminen näyttää typerältä, vaan sen syömisääni on jotain aivan käsittämättömän kamalaa! Se järkyttävä tahmea ja limainen maiskutus- ja mässytysääni, mikä siitä lähtee!! Oh boy! En kestä banaanin syömisääntä missään tilanteessa ja olen myös vaihtanut junavaunua banaanin takia.

- Omena, päärynä ja persikka. Aaaarrgghh!!! Ja syynä taas syömisääni! Se rouskutus ja hedelmämehun ryystäminen saa kylmän hien virtaamaan pitkin selkärankaa. Lopettakaa heti näiden hedelmien syöminen muualla kuin yksin kotonanne!!

- Mandariinit, appelsiinit jne. Tuleehan siitä ihan jouluinen fiilis, kun koko junavaunu tuoksuu mandariinilta, mutta näin kanssamatkustajan ominaisuudessa olis ihan kiva, jos lukemani kirja ei olisi mandariinimehussa, jota roiskit ympäriinsä. Mandariinimehu silmään ruikittuna ei myöskään tunnu kivalta.

- Mäkki- Hese- ja muut läsesafkat. Kiva mennä veemäisen työpäivän jälkeen väsyneenä ja nälkäisenä kotiin, jossa odottaa homeinen leivänkannikka ja hanavesi, kun toinen vetelee vieressä syntisen hyvää rasvalla, suolalla ja majoneesilla kyllästettyjä herkkujaan, joiden tuoksu leviää koko junavaunuun. Kateushan siinä iskee! Kielletään siis nämäkin, ettei muille tule paha mieli.

- Kovat karkit ja sipsit. Voe härregüüd sitä rouskuntaa! Ja sipsien syömiseen liittyy olennaisena osana rouskutuksen lisäksi se, että jokaisen kourallisen jälkeen pitää ne kädet pyyhkiä housuihin niin että suhina käy! Ensin pussi rapisee "rapirapi", sitten sipsit suuhun "rouskrousk" ja lopuksi ne kädet "suhisuhisuhi, suhisuhisuhi". Eli homma menee näin: "rapirapi, rouskrousk, suhisuhisuhi, suhisuhisuhi" ja tämä toistetaan 1374 kertaa. Saa kyllä olla melkoinen rauhan lähettiläs, jos tällaisesta ei otsassa ala elin kasvamaan.

- Limakarkit ja purukumi. Se lässytys ja maiskutus ja mussutus. Eikai sitä muuta edes tarvitse sanoa.

- Kahvin juominen puolen kilon lasisesta kurkkupurkista!! Aivan uskomattoman kuvottavan näköistä toimintaa! Ja sitten kun se kansi pitää kolistella kiinni joka ryystön välissä. Jos sinulla ei ole termaria tai termosmukia, niin anna olla, jooko?

- Energiajuomat. Energiajuomien haju kantautuu kilometrien päähän ja siitä tulee kanssamatkustajille jäätävä kossubattery-himo. Tosi kiva kun viinahammasta alkaa kolottamaan tiistaiaamuna ja viikonloppuun on vielä luvattoman pitkä aika. Ja maanantaiaamuna energiajuoman hajusta tulee jälkikrapula ja kuvotus, kädet tärisee ja sydän lyö pari kertaa liikaa. Jos energiajuomaa on pakko juoda julkisissa, niin voisitko tehdä sen perjantaisin? Kiitos!

- Kaikki rouskuvat, narskuvat, nirskuvat, poksuvat, naksuvat, mässyttävät, mussuttavat, litisevät, lätisevät, ritisevät ja ratisevat ruuat. Olisitko niin ystävällinen, että hoitaisit näiden asioiden syömisen jossain muualla! Tehdään tästä maailmasta paljon parempi kaikille, piis änd laav!

Huh! Voisin jatkaa listaa vielä vaikka kuinka pitkälle, mutta sainkin jo pahimmat höyryt päästeltyä ulos. Tuli vähän sellanen Päivi Räsänen -olo ja nyt ymmärrän kuinka helpottavaa olisi vaan kieltää kaikki. 

Kännykkään puhuminen julkisissa matkantekovälineissä jakaa mielipiteitä. Toisten mielestä se on ärsyttävää ja niiden toisten mielestä heillä on oikeus puhua puhelimessa ja kailottaa koko junavaunulle yksityisasioitaan, mutta muut niin tekevät ovat ärsyttäviä. Tämä on tieteellisesti todistamaton fakta, jolle ei löydy tutkimustuloksia.

Itseäni ei todellakaan kiinnosta pienen Pirjo-Petterin kakkaamisongelmat (varmasti ikävää) tai Lissun hiivatulehdus (ikävää varmasti tämäkin). Minua ei myöskään kiinnosta kuunnella, kuinka se Marjatta taas pokas jonkun ukkomiehen baarista kun oma mies on sellainen vässykkä ja kuinka ne oli taas riidelly koko sunnuntain (kertojana tietenkin Marjatan bff). Eikö näitä puheluita todellakaan voi hoitaa muulloin kuin junassa??

Ehkä hauskin tapaus oli eräs rouva, joka puhui työasioistaan työkaverinsa kanssa puhelimessa. Juna oli aivan täysi ja ko. rouva ymmärsi toki, että tästä ei voi julkisissa puhua. Niinpä hän sitten väänsi kaiken koodikielelle, josta puhelimen toisessa päässä oleva työkaveri ei ilmeisesti ymmärtänyt juuri mitään. Puhelu meni jotakuinkin näin: "No se sano mulle, et se yks...Tiedätkö ketä tarkotan? Ei se, vaan se YKS...Kyllä sä tiedät...Niin sen pitäis tehdä se homma, josta puhuttiin sillon viime viikolla. Ni sitten sillä olikin se toinen homma ja siihen se tarviikin sen yhen tekemään sitä... Tiedätkö sen jutun, mitä tarkotan? Ja sen pitäis käyttää sitä lomaketta, mikä on siellä listassa kolmantena. No siinä yhessä kansiossa siellä...Kyl sä tiedät...". Ja tätä jatkui jonkun aikaa, kunnes rouva itsekin tajusi tilanteen järjettömyyden ja totesi puhelimeen: "Jos mä vaikka soitan sulle kun pääsen kotiin, kun oon nyt junassa, enkä oikeen täällä pysty puhumaan". JES! Mikä älyn riemuvoitto!

Kerranpa pääsin minäkin näpäyttämään puhelimeen kailottajaa. Nainen puhui koko junamatkan puhelimeen ja siinä käytiin kyllä hyvin tarkkaan läpi koko suvun sairaskertomukset ja muut vaivat ja mitä kuuluu kenellekin. Tätä kesti 15 minuuttia, kunnes koko junavaunu pystyi huokaisemaan helpotuksesta (ihan varmasti huokas ainakin mielessään!). Nainen oli vihdoin lopettanut puhelun. Kuin tilauksesta (yllättäen ja pyytämättä) minun puhelimeni soi. Vastasin puheluun, vaikka niin en yleensä junassa tee, koska olin haaveillut tällaisesta tilaisuudesta jo pitkään. Oma puheluni meni näin: "No moikka! Hei kuule, mä oon nyt junassa ja mä en usko, että ketään täällä kiinnostaa kuunnella mun henk.koht. asioita, niin voinko soittaa sulle, kun pääsen kotiin? Okei, soitellaan!". Tämän sanoin tietenkin kuuluvalla äänellä ja naista tuijottaen. Ah, sitä tunnetta! Jäin pois seuraavalla asemalla itsekseni myhäillen. Se oli hieno päivä se!

Tylsien junamatkojen ajaksi olen myös kehitellyt pelin, jota pelailen usein mielessäni. Aina kun nainen puhuu puhelimessa jonkun kanssa, niin yritän arvailla onko soittaja naisen lapsi vai mies. (Toki soittaja voi olla joku muukin, kuten esim. ystävä, mutta se selviää äänenpainosta jne. hyvin nopeasti). Tämä on yllättävän vaikea peli, kokeilkaapa vaikka!!

Ps. Blogissa esiintyvien nimet ovat muutettu

Junassa kulkiessa tulee usein (tahtomattaankin) kuunneltua muiden ihmisten keskusteluja. Parhaimmillaan tämä on erittäin viihdyttävää, mutta joskus sitä miettii päänsä sisällä, että onko tämä nyt oikea paikka tällaiselle keskustelulle. Joskus sitä vaan tuntee suurta myötähäpeää ja joskus tekisi mieli osallistua keskusteluun ja oikaista ihmisten virheellisiä käsityksiä. Kerrankin kuuntelin kahden nuoren neitokaisen keskustelua meneillään olevista jääkiekon MM-kisoista ja olisi niiiiiin tehnyt mieli huutaa väliin, että "Ettekö nyt s**tana tiedä mitään koko lajista??!?!?!! Voisitte edes hieman ottaa asioista selvää, ennen kuin alatte täällä julkisesti itseänne nolaamaan!!". Mutta tapani mukaan pysyin tietenkin hiljaa ja tuhahtelin mielessäni kaikelle tälle tuskastuttavalle tietämättömyydelle.

Mieleenpainuvin keskustelu IKINÄ käytiin äidin ja kahden pojan välillä. Pojat olivat arviolta noin 12- ja 14-vuotiaat. Juna oli tottakai täynnä ihmisiä, joten en varmastikaan ollut ainoa, joka tämän keskustelun kuuli. Pojat olivat selvästi viettäneet laatuaikaa äitinsä kanssa koko päivän, käyneet ehkäpä vähän shoppailemassakin. Äiti istui poikia vastapäätä ja aloitti keskustelun: "Ainiin...Isillä on muuten tänään teille sitten vähän kerrottavaa...". Pojat tietenkin valpastuivat ja rupesivat utelemaan, että mitäköhän asiaa isällä mahtaisi olla. Äiti sitten siihen (hyvinkin tyypilliseen äitien tapaan) alkoi hymistelemään: "Noooh, kuulette sitten illalla...En minä nyt... Eh... Se on isin juttu... Öh... Isi kyllä sitten kertoo... Tai... Niin juuri...". Luonnollisestikaan tämä vastaus ei poikia tyydyttänyt, vaan he halusivat uteliaina tietää mitä asiaa isällä voisi olla. Hetken pojat jaksoivat asiaa äidiltään tivata, kunnes äiti huokaisi syvään. "No kun tämä nyt oikeastaan on isin asia kertoa tämä... En minä nyt voi! Tai.. Noh, kuulette sen sitten kuitenkin isältä, että olkoon menneeksi!". Pojat katsoivat äitiään ja ilmeisesti odottivat sieltä jotain niinkin suurta paljastusta kuin että iskä ei pääsekään viemään heitä jalkapalloharkkoihin. Toinen pojista tuijotti ikkunaa flegmaattisena ja hieman tympääntyneen oloisena äitinsä draamailuun.

"Niin, sellasta, että teillä on vielä yksi veli!", äiti laukaisi tyynenä. Pojat ryhdistäytyivät penkillään ja ilmeet olivat näkemisen arvoiset! "Ai täh?", sai toinen poika sanottua. "Niin sitä isin piti vain teille tänään kertoa, että sai juuri tietää, että teillä on vielä yksi veli lisää", äiti sanoi. (En sitten tiedä kuinka usein tällaista tälle perheelle tapahtuu, kun äiti tosiaan sanoi, että "vielä yksi veli lisää"...) Sitten alkoi poikien kysymystulva. Heitä kiinnosti tietenkin, että minkä ikäinen veli on, missä hän asuu jne. Äiti vastaili kysymyksiin niin hyvin kuin osasi. Minä taas harmikseni jouduin nousemaan junasta. Jäin kuitenkin miettimäään kuulemaani ja pohdin, eikö tällaisen asian kertomiselle tosiaankaan ollut muuta aikaa ja paikkaa?? Ja entäs isä sitten?? Näin mielessäni miehen, joka ravaa isossa omakotitalossa koko päivän edestakaisin ja miettii kuumeisesti kuinka kertoa tällainen asia omille pojilleen. Noh, äippä sitten hoiti senkin!

Kiitos uteliaisuuteni, pääsin siis todistamaan iloista perhetapahtumaa junassa. Ei tällaista ihan joka päivä pääse kokemaan! Junamatkan jälkeen soitin äidilleni ja kerroin tapahtuneesta häkeltyneenä. Kyselin tottakai, kuinka hän tällaisessa tilanteessa toimisi, mutta ei hän osannut äkkiseltään vastata, Äippä oli tosin sitä mieltä, että ei kyllä tällaista asiaa junassa meille lapsille kertoisi...

Ja taas nousee niskakarvat pystyyn ja raivon hikikarpalot otsalle! Otsasuoni tykyttää ja hampaat pureutuvat tiukasti yhteen. Yksi asia (niistä tuhansista), joka ylittää oman ärsytyskynnyksen on Junaan muuttajat. Junaan muuttajat ovat niitä ihmisiä, jotka ottavat lyhyelläkin matkalla junasta oman tilansa ja asettuvat taloksi. Käsittämättömän raivostuttavaa!!

Otetaanpa esimerkki: 
Junaan muuttajan on aikomus matkata kohteesta A kohteeseen C. Henkilö tulee asemalta junaan (mieluiten viimeisenä) ja valitsee paikkansa. Ensin penkille lasketaan käsilaukku / tietokonelaukku tms. muu pienempi nyssäkkä. Tämän jälkeen Junaan muuttaja ottaa repun selästään, laskee sen vastapäiselle penkille ja kaivaa repusta eväät esiin. Löytyy voileipää, banaania, omenaa, vettä, luomumehua, kakkupalaa, keksiä, omenaa ja kovia karkkeja. Kun tämä eväsoperaatio on ohi, niin juna on matkannut jo hyvän matkaa ja henkilö kompuroi reppunsa heiluvassa junassa tavarahyllylle.

Tämän jälkeen on seuraavan vaiheen aika. Päältä riisutaan pipo, kaulaliina (tietenkin mahdollisimman lennokkaasti niin, että sillä huitaistaan vähintään kahta kanssamatkustajaa naamaan), takki ja villapaita. Takki ja villapaita riisutaan myös niin, että hihoilla läväytetään sitä kolmatta kanssamatkustajaa. Sitten takki ja villapaita asetellaan siihen pikkiriikkiseen koukkuun, joka on "kätevästi" penkin selkänojan yläpuolella ja josta takki putoaa vähintään neljä kertaa matkan aikana.

Juna hiljentää vauhtia pysähtyäkseen kohta asemalla B.

Tässä vaiheessa Junaan muuttaja on päässyt istumaan ja alkaa eväiden asettelu. Eväät asetellaan junan "ikkunalaudalle" ja osa syliin ja osa viereiselle penkille (yksi ärsyyntynyt kanssamatkustaja on jo vaihtanut istumapaikkansa toiseen vaunuun). On aika kaivaa esiin aamun sanomalehti siitä mukana olleesta pienemmästä laukusta! Se ei ole tabloidkokoinen (liian kätevää), vaan oikein kunnon perinteinen iso sanomalehti, joka levitetään syliin ja lattialle. Junaan muuttaja lukee pääkirjoituksen (muuta ei ehdi) ja alkaa syömään eväitään. Suuhun tungetaan kokonainen banaani, päälle ryystetään luomumehu, rapistellaan keksipaketin muovia kovaäänisesti, murustellaan keksit rinnuksille ja lopuksi vielä heitetään suuhun muutama kova karkki, joita imeskellään äänekkäästi, limaa ryystäen ja lopuksi pureskellaan loput niin että kolina käy.

Sitten kuulutetaankin jo seuraavaa asemaa, joka on Junaan muuttajan pääteasema C.

Junaan muuttaja taittelee lehtensä, nousee penkistä ylös ja alkaa loppujen eväiden keräily. Tätä vaihetta ei tietenkään voi tehdä istualleen, vaan se on suoritettava seisten. Villapaita ja takki puetaan takaisin päälle niin että lähimpänä istuvat saavat mojovat iskut kyynärpäistä ohimoon. Ja sitten vielä huitaistaan hihalla silmäkulmaan (vähän extraa, tottakai). Pipo ja kaulaliina tulee myös pukea penkkien välissä seisten, ei missään nimessä junan käytävällä tai eteisessä! Lopuksi Junaan muuttaja nostaa reppunsa alas tavarahyllyltä, laskee sen penkille ja kumartuu keräämään loppuja eväitään takaisin reppuun. Asiaan kuuluu myös se, että Junaan muuttaja horjahtaa pari kertaa oikein kunnolla ja talloo muiden kanssamatkustajien varpaita. Lopuksi reppu heitetään niin lennokkaasti selkään, että käytävällä takana tuleva 5-vuotias Kirsti-Veikko kaatuu kumoon.

Kun kaikki tämä säätäminen on ohi, Junaan muuttaja kiirehtii jo ensimmäisenä junan eteiseen. Ulos täytyy päästä ensimmäisenä! Ja näin on Junaan muuttajan joka-aamuinen 30 minuutin junamatka ohi. Illalla taas uudestaan!

Lauantaina baarijonossa minulle tultiin kauppaamaan huumeita. En todellakaan ole aiemmin uskonut, että niinkin voi käydä, että joku täysin tuntematon henkilö tulee kysymään haluanko ostaa kiinalaista marihuanaa. Koulujen valistustunneilla tällainen tapa välittää huumeita tuntuu olevan normi. Ainakin 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa (jolloin itse olen huumevalistusta saanut) varoiteltiin juurikin näistä tuntemattomista henkilöistä, jotka hyökkäävät pahaa-aavistamattoman lapsen/teinin eteen pusikosta ja lähes pakottavat ostamaan huumeita. Tuohon aikaan huumevalistajat eivät kertoneet sitä, että joku tuttu tai jopa hyvä ystävä voi olla se henkilö, jonka kautta niitä huumeita saadaan (ja näin varmaan yleensä onkin). 

Kiinalaiset marihuanat jäi ostamatta ja kaupparatsu jatkoi matkaansa. Tänään mietin kuitenkin "omia" huumekokemuksiani. Useimmiten olen törmännyt huumeidenkäyttäjiin paikallisjunissa ja päiväsaikaan. En siis hämyisissä baareissa, hikisissä yökerhoissa tai pimeillä kujilla, niinkuin voisi hyvinkin olettaa. Kävin muutama vuosi sitten töissä Myyrmäessä ja monta kertaa kotimatkalla (yleensä n. klo 14 hujakoilla) M-junassa todistin huumekauppaa, jota tehtiin puhelimitse kovaan ääneen. Sovittiin summista ja paikoista, joista voi kaman sitten noutaa. Tai sitten kaverukset pohtivat yhdessä, keneltä voisivat saada seuraavan annoksensa ja kuka on velkaa ja kenelle ja kuka voisi tehdä palveluksen. Eniten hämmennystä aiheutti (ja aiheuttaa edelleen) itselleni se, ettei näitä asioita tehty salassa, häpeillen tai salamyhkäisesti koodisanoja käyttäen. 

Eräs huumekokemus on jäänyt mieleeni erittäin vahvasti. Olin ystäväni kanssa iltasella K-junassa. Vaunussa oli meidän lisäksemme kolme nuorta miestä. Hetken matkustettuamme aloimme ihmettelemään mitä tämä kolmen miehen seurue oikein touhuaa. Jatkoimme jutustelua hiljaisesti keskenämme ja olimme kuin emme olisi huomanneet mitään. Nämä veijarit olivat kirjaimellisesti käärineet hihansa ja ryhtyivät hommiin. Apuvälineet oli kaivettu repuista esille, vyöt kiristettiin käsivarsiin ja sitten vaan piikitettiin menemään! Tässä vaiheessa katsoimme kaverini kanssa vain toisiamme ja yritimme pysyä hiljaa paikoillamme. Emme tienneet, olivatko miehet edes huomanneet meitä. Siinä sitten laskeskeltiin minuutteja, koska meidän asemamme tulisi ja pääsisimme junasta pois. Tilanne oli samaan aikaan absurdi ja hieman myös pelottava. 

Olenkin erittäin iloinen siitä, että nykyään vartijoita ja järjestyksenvalvojia näkee junissa useammin kuin ennen ja että he liikkuvat junissa myös aamuisin ja päivisin. Hämäräheikit kun eivät liiku vain öisin ja kauppaakin käydään avoimesti keskellä päivää. Aloittaessani tämän kirjoituksen näppäilemisen olin jo vakaasti päättänyt lopettaa tämän vanhaan sananlaskuun: "Kauppa se on mikä kannattaa!". Luovuuden virta ei kuitenkaan kuljettanut tekstiä toivomallani flow:lla, eikä sananparsi sittenkään istunut tekstiin kuin piikki suoneen. Joten joudun säästämään sen toiseen kertaan. Pahus!